Innostuin taas katselemaan vaatehuonetta sillä silmällä viime viikonloppuna, kun lueskelin inspiraatiokseni ensimmäistä KonMari-kirjaa (2015) sekä Rinna Saramäen kirjoittamaa Hyvän mielen vaatekaappia (2014). Pyörähdin vielä myös Facebookin konmarittajien yhteisössä uusiokäyttövinkkien perässä, minkä jälkeen olin hyvinkin valmis aloittamaan maratonjärjestelyn.
Ennen vaatteita kolusin kylpyhuoneen kaapit vähän kuin lämmittelynä. Marie Kondo kyllä tiesi, mistä kirjoitti: myös minulla oli kaikenlaisia näytepakkauksia kosmetiikkaa odottamassa ”matkakäyttöä”. Jos vähänkään käyttää päätään, sitä tietää ottavansa matkoille vain ne omat, hyvät luottotuotteensa eikä todellakaan mitään erämääräisiä testipurkkeja kokeiltavaksi.
Toisaalta ärsyttää heittää käyttämätöntä roskiin, mutta 5 gramman pussia vuoden vanhaa sävyttävää päivävoidetta ei yksinkertaisesti kehtaa laittaa edes millekään annetaan-palstalle. En kuitenkaan löytänyt vielä ekologista vinkkiä, mihin sitten tällaiset kannattaa nakata. Haluaisin aina, että poisheittäminen olisi myös vastuullista.
Samaan kategoriaan meikkitestereiden kanssa meni muutama kynsilakkapurkki, joita hoksasin kuljettaneeni muutosta toiseen vaatimattomasti vuodesta 2007 saakka. Sitä ei tahdo aina muistaa, ettei kosmetiikka ole ikuista: purkeissa on aina merkintä 12M tai 24M sen mukaan, kuinka monta kuukautta tuote säilyy käyttökelpoisena. Kuten arvata saattaa, yhdessäkään noista lakkapulloista ei lukenut 10 vuotta…
Pääsin lopulta vasta seuraavana päivänä omien vaatteideni kimppuun, koska perusteellinen lämmittelyni kertyneen kosmetiikan kanssa päättyi myöhään illalla. En ihmettele, että KonMarissa osoitetaan koko kodin siistimiseen tarvittavaksi ajaksi noin puoli vuotta, mikäli välillä mielii tehdä muutakin kuin järjestellä.
Vaan mitä vaatteiden karsimiseen tulee, oma nyrkkisääntöni on, että vuoden käyttämättömänä maannut vaate saa lähteä. Jos jaksan vältellä jotain tiettyä vaatetta kaikki neljä vuodenaikaa, sen täytyy olla joko huono valinta alkujaankin tai sitten auttamatta ajastaan jäänyt. Tällä periaatteella syntyi taas keskiverto kasa kiertoon lähteviä vaatteita.
Pahimpina vaatekaappikriisiaikoina olen vienyt vaatteitani suoraan tekstiilikierrätykseen, mutta hyväkuntoisista, laadukkaista vaatteista sitä toivoisi kuitenkin saavansa korvausta. Tavalliset kirpparit eivät ole kuitenkaan minun juttu: niistä voi etsiä ostettavaa, mutta myyminen on mielestäni pirullista. Nökötän paljon mieluummin sohvalla latailemassa myyntikuvia nettiin kuin ramppaan järjestelemässä myyntipöytää siedettävään kuntoon (ja totean, että ne laadukkaammat tavarat onkin jo näpistetty).
Minulla on siis nyt paketti valmisteilla Vähänkäytetty.fi:n verkkokauppaa varten, kunhan saisin vielä silitettyä kaikki nuo paidat, jotka ovat lähdössä myyntiin. Kuten tiedätte, hyvät lukijat, se on se ensivaikutelma: siisti vaate myyntikuvassa edistää kummasti kaupankäyntiä!
Parasta tässä on kuitenkin vapautuva tila. Se antaa mielenrauhaa, kun jokainen säilytystila ei ole täpötäysi. Tätä ajatusta vaalien myin vastikään jo teini-ikäisen sähkökitarani eräälle ystävälle – ostin uuden kitaran viitisen vuotta sitten, mutta tunnesyistä en oikein päässyt eteenpäin vanhan soittimen myynnissä. Siitä ei kuitenkaan ollut enää iloa minulle, joten nyt on haikea mutta huojentunut olo: meillä on tyhjää tilaa ja Fenderillä arvoisensa uusi koti.
Heli
***
Lue myös tämän juttusarjan seuraavat osat: